Asevarikko 2

Kari Kivi

 

Asevarikko 2: räjähdysonnettomuus 1965

Sodan jälkeen sijoitettiin Uudenkylän ja Kuivannon kylän rajalle Terrikalliolle Puolustusvoimien Asevarikko 2. Varikolla sattui 14.8.1965 räjähdysonnettomuus. Onnettomuudesta uutisoitiin tuolloin laajasti. Lähes jokaisella silloisella uusikyläläisellä on omakohtaisia muistoja tapahtuneesta. Jäljempänä on Kari Kiven kuvaus tapahtumista, jotka hän on kertonut 2013 julkistetussa muistelmateoksessaan ”Kanervan kangasvuokkokankaalta maailmalle”.

 

Näkymä oli kuin Kollaalta, mutta äänitehostein

 

       Varusmiesaikani jännittävin tapaus sattui aivan palveluksen alkuaikana. Olin alokas tapahtuman sattuessa. Armeijassahan aina on jokin joukko hälytysvalmiudessa yllättävien tapahtumien varalla. Elokuun 13. päivä vuonna 1965 Hämeen Ratsujääkäripataljoonan 2. komppanian III joukkue oli tuollaisessa hälytysvuorossa. Kuuluin tuohon joukkueeseen. Joukkueen miehillä oli vuoteittensa alla hälytysvarustus, johon kuului taisteluvyö, kenttälapio jne. Lisäksi oli joukkuekohtaista varustusta. Lisäksi joukkueen piti olla jatkuvassa lähtövalmiudessa tuon viikon ajan. Normaaliin päiväpalvelukseen joukkue tietenkin osallistui. Niin tuolloinkin. Edellinen päivä ja ilta olivat aivan normaali palvelukseltaan. Aamulla 14.8.1965 heräsin kello 5.28 siihen, että tupamme tuuletusikkuna rämähti auki ja samalla hetkellä tuvan ovi myös ikään kuin potkaistiin auki. Oletin että oli herätyksen aika ja vilkaisin kelloani. Koska kello oli vielä vaille 06.00, jäin vuoteeseeni odottamaan päivystäjän herätyshuutoa. Sitä ei kuitenkaan kuulunut. Päivystäjä vain sulki tupien ovet.

        Noin 15 minuutin kuluttua päivystäjä, joka oli alikersantti Markku Kemppinen (myöhemmin pitkäaikainen palvelustoverini Lahden Sotilaspiirin Esikunnassa) suoritti komppaniassa herätyksen ja käski joukon aamupalalle varuskunnan ruokalaan. Ruokalassa meille ilmoitettiin, että joukkueen oli heti juosten mentävä yksikköön, otettava hälytysvarustus ja välittömästi siirryttävä lippukentällä odottaviin autoihin. Jossain vaiheessa meille kerrottiin, että Uudessakylässä Asevarikko 2:lla oli pieni tulipalo. En muista kuinka monta kuorma-autollista miehiä lähti. Mielestäni meitä oli kuitenkin enemmän kuin pelkkä hälytysjoukkue. Joukkueemme nousi toisena lähtevään autoon. Uuteenkylään saavuttaessa automme kaarsi kylän keskustasta etelään kohti. Varikko sijaitsi muutaman kilometrin päässä. Tunsin tietenkin paikat hyvin, koska olin Uudestakylästä kotoisin. Uudenkylän kyläratilla jolkutteli irrallaan olevan iso susikoiran. Koira oli jotenkin luimistelevan näköinen enkä tunnistanut sitä paikalliseksi koiraksi. Myöhemmin minulle selvisi, että kyseessä oli varikon vartiokoira. Kun saavuimme lähelle varikkoa, ns. Heikkilän mutkiin, ajoneuvot pysäytettiin. Syynä oli tietä tukkivat kivet ja maamassat. Purkauduimme autoista ja järjestäydyimme ketjuun tien suuntaisesti. Tehtävänämme oli estää ketään pääsemästä ketjumme sisäpuolelle. Paikka oli kuin sodan jäljiltä. Varikon keskustasta kuului edelleen räjähdyksiä ja ilmassa kuului lentävien sirpaleiden ja kivien viuhahduksia. Miesketjumme käskettiin edetä varikkoa kohti. Etenemismaasto oli jyrkähköä rinnettä. Etenimme ja samalla otimme suojaa tukkipuun kokoista katkenneista puuntyngistä sekä maastossa olevista kivistä. Jonkin matkaa edettyämme tuli pysähtymiskäsky. Aikamme odoteltuamme tuli käsky palata tieuralle. Käskettiin myös kaivaa suojapoterot tienpenkkaan. Käsky perustui siihen, että räjähdyspaikalle jo edenneiltä oli saatu tieto, etteivät kaikki varikon varastoluolastot olleetkaan räjähtäneet. Pelättiin niidenkin räjähtävän. Poteroita emme tarvinneet, lisäräjähdystä ei tullut. Illalla luovutimme paikkamme Karjalan Prikaatin varusmiehille ja palasimme Hennalaan.

        Varikon ohi olin aiemmin usein kulkenut, joten tiesin miltä alue näytti ennen räjähdystä. Paikalle saavuttuamme, ihmettelin millaista jälkeä sai aikaan ”pieni tulipalo”. Selityksen sai myös aamuiset tapahtumat kasarmilla. Paineaalto oli se, joka kasarmimme ikkunoita ja ovia viskeli vielä noin 22 kilometrin päässäkin. Räjähdyksessä kuoli kaksi vartiovarusmiestä ja kaksi varusmiestä kasarmitalosta. (Varusmiesuhrista on erilaista tietoa eri lähteissä) Varikon kohdalla tien varressa olleesta talosta kuoli, minunkin tietämäni, noin 25-vuotias nuori mies. Lisäksi tielle kuoli työmatkalla ollut nuorukainen, joka oli menossa junalle Uudenkylän asemalle. Tuo nuorukainen kuoli turhaan, sillä tapahtumasta on kertonut hänen kanssaan matkannut rouva suurin piirtein seuraavaa: ”Ensimmäisen räjähdyksen jälkeen ehdimme pojan kanssa lähitalon kellarin oven edessä olevaan syvennykseen suojaan. Sanoin pojalle, että ei lähdetä suojasta pois, vaan odotetaan. Poika ei uskonut vaan lähti heti jatkamaan matkaa. Toinen räjähdys seurasikin heti ja tappoi suojasta pois lähteneen nuorukaisen.” Läheisestä henkilökunnan asuintalosta ei kukaan kuollut, vaikka talo oli kuin pommituksen jäljiltä. Räjähdyksessä loukkaantui 30 henkilöä. Onni onnettomuudessa oli se, että räjähdys sattui aikaisin aamulla. Jos räjähdys olisi sattunut kello seitsemän jälkeen, olisi kuolonuhreja ja loukkaantuneita ollut enemmän. Varikolla työskenteli sotilaita siviilityöntekijöitä tuolloin yli 100, joista useimmat olisivat aloittaneet työt tuonakin päivänä kello seitsemän.

        On laskettu, että räjähdys oli voimaltaan kuin pieni atomipommi. Henkilökunnan asuintalon viereen lensi lohkare, jonka mitattiin olevan 14,5 metriä halkaisijaltaan. Sen laskettiin käyneen noin kilometrin korkeudessa.

        Sisareni Tuula asui räjähdyksen aikana Paukkulan tilan vanhassa päärakennuksessa. Se on juuri siinä suunnassa, johon räjähdys pääosin suuntautui. Tuula kertoi olleensa räjähdysaamuna juuri silittämässä miehensä Heikin housuja, kun hän näki koillistaivaalla valtavan tulenliekin ja hetken päästä kuului räjähdyksen kumu. Seurannut paineaalto irrotteli heidänkin navettansa kattotiiliä ja hiekanpölyä laskeutui ympäristöön.

        Muutaman viikon kuluttua meidän yksiköstämme määrättiin muutama ryhmä vartioon samaiselle varikolle. Vartiointi oli varsin tiukkaa. Karjalan Prikaatin miehet vartioivat varikon ulkorajoja me alueen sisäpuolella olevia luolien sisäänkäyntejä.

Meidän vartiopaikkamme olivat räjähtämättömien luolien suulla. Vartio-ohjeita antaessaan kantahenkilökunta antoi käskyn siitä miten toimitaan, jos luolassa sattuu uusi ns. jälkiräjähdys. Kerrottiin ettei se ei ole vain yksi suuri paukku, vaan räjähdys alkaa vähäisemmällä paukkeella. Jos tuollaista pauketta alkaisi kuulua, oli käsky jättää vartiopaikka ja juosta pakoon niin kauas kuin ehtisi.

        Vartiointi oli pelottavaa senkin vuoksi, että meille oli kerrottu epäilyistä, joiden mukaan räjähdys saattoikin olla sabotaasi. Sanottiin myös, että mahdollinen tekijä ei jätä asiaansa kesken, vaan voi palata täydentämään tekosiaan. Siksi me vartijat olimme yöllä erityisen valppaita. Minäkin pidin kivääriäni varmistamattomana, vaikka käsky oli pitää se varmistettuna. Päätin ettei ainakaan minua yllätetä.

        Eräänä yönä ollessani vartiossa yläpuoleltani rinteestä kuului epämääräinen kohahdus. Tukkani olisi varmaan noussut pystyyn, ellei minulla olisi ollut kypärää päässäni. Suuntasin lonkallani olleen kiväärin rinteeseen valaisten samalla rinnettä vahvalla käsivalaisimella. Mitään ei näkynyt. Suuntasin valon läheisen kuusen oksille. Sieltä minua killisteli suuri pöllö.

        Päivisin luolia tutkittiin erikoishenkilöstön toimesta. Vartiomiehellä oli nimiluettelo henkilöistä, joita voitiin päästää luolaan. Tarkastus suoritettiin siten, että lähestyjä jätti henkilö- ja lupakorttinsa noin viiden metrin päähän vartiomiehestä ja poistui sitten noin kymmenen metrin päähän. Vartiomies otti kortit ja tarkasti ne. Sen jälkeen hän antoi kortit takaisin ja päästi henkilön luolaan, jos luolaan pyrkijän nimi oli vartiomiehen listassa. Ellei nimi ollut luettelossa vartiomies ei saanut henkilöä luolaan päästää.

        Erään kerran minua lähestyi pioneeri- ja jalkaväen ylikersantti. Jo kaukaa he ilmoittivat menevänsä luolaan. Pysäytin heidät käsketyllä tavalla. Vertasin heidän nimiä listaani. Tulijoiden nimet eivät olleet luettelossa, Jouduin ilmoittamaan heille etten voinut heitä luolaan laskea. Pioneerilaattainen sanoi silloin toiselle: ”Mennään luolaan ei tuo poika uskalla mitään tehdä.” Ilmoitin heille kuuluvasti etten voi heitä missään olosuhteissa päästää sisään. Tehostin ilmoitustani ottamalla kiväärin olaltani ja kääntämällä aseen piipun osoittamaan lähestyjiä. Silloin toiselta ylikersantilta pettivät hermot ja hän sanoi: ”Lähdetään pois ettei pojan tarvitse hermostua.” Niin he menivät pois eikä asiasta kuulunut mitään jälkeenpäin. Olen joskus miettinyt olisiko minulla ollut luontoa ampua heitä. Olen myös päätynyt tulokseen että - olisi, ainakin jalkoihin.

        Olin varsin tuore sotilas vartioinnin aikana, eikä harkintakykynikään ollut varmaan kehittynyt edes tälle tasolle, jossa se on nyt. Sen vuoksi jouduin mukaan tapahtumiin, jotka silloin paljastuessaan, olisivat estäneet myöhemmän sotilasurani.

        Räjähdyksen seurauksena Varikon alueelle oli sinkoutunut jos jonkinlaista roinaa. Kaikkeen oli ankarasti kielletty koskemasta. Vartioiden vaihdon reitti kulki tuon tavaranpaljouden keskellä. Ryhmänjohtajat, jotka toimivat vaihdonjohtajina, keskustelivat erään kerran siitä kuinka mukava olisi saada omaksi 122 mm. tykin hylsy, joita lojui reitin varrella. Kiinnostus lähti varmaan eräältä alikersantilta, joka oli asekeräilijä. Jostain syystä minäkin osallistuin keskusteluun ja sanoin, ettei se nyt kummoinen temppu ole saada tuollainen hylsy haltuun. Esitin, että yövaihdon aikana otamme yhden hylsyn kullekin meistä kolmesta ja kuljetamme sen majoituksemme lähistöllä olevassa notkossa virtaavan puron varteen. Vaikka ne sieltä joku löytäisikin, ei meitä voitaisi yhdistää niihin, koska räjähdyksen jäljiltä lähialueilla saattoi olla vaikka mitä. Sanoin hakevani ne seuraavalla sunnuntailomallani kätköpaikasta kotiini, josta sitten muut saisivat noutaa omansa. Näin toimimme. Suunnitelma toimi ja kukin sai oman räjähdysmuistonsa. Oman varastetun hylsyni olen johonkin ajan saatossa kadottanut. En ole ylpeä teostamme, koska unohdin, siihenastisen elämäni toisen kerran, isäni vakaan opetuksen: ”Pojat, älkää koskaan varastako, sillä teolla pilaatte maineenne pienen asian vuoksi.” Edellisen kerran olin varastanut lapsena eräältä nuoremmalta kaveriltani puukon. Lievitin omaatuntoani sillä, että hän varasti ensin minulta tekemäni leikkiauton. En puukkoa kuitenkaan voinut käyttää, vaan heitin sen takaisin heidän pihalleen. Omantuntoni soimaa minua noiden tekojeni takia vielä nytkin vuosikymmenien jälkeen.

        Vartiossa olimme alueella noin parisen viikkoa. Söimme ratsuväen vuosipäivän 7.9.1965 juhla-ateriankin Terrikallion metsikössä olevassa teltassamme. Ruoka oli poikkeuksellisen hyvää, pakista syötynä tosin juhlallisuus oli melko kaukana. Jäimme paitsi myös pataljoonamme vuosipäiväjuhlallisuuksia. Jos en olisi myöhemmin suuntautunut sotilasuralle, en tosin tietäisi mitä menetimme.