Nastolan Säkenet

Nastolan Säkenet ry

Yhdistyksen kirjoittajat ja jäsenet ovat varsin tuotteliaita. Julkisuuteen on saatettu jo kahdeksan (8) antologiateosta. Antologia on kokoelma usealta kirjoittajalta saatuja runoja, novelleja tai pienoisromaaneja.

Julkaistut antologiat

1998 Sanat säkenöi

2000 Lauseiden laineilla

2002 Matkalla

2004 Niin metsä vastaa

2006 Tapahtui Nastolassa

2008 Nasti Päijätpolulla

2010 Kevät

2013 Kohtaaminen

Julkaistut kirjoitukset

Julkaistut runot

Kuva Matti Ojapalo

KOHTAAMINEN

Hyvä lukija! Teini-ikään tullut yhdistyksemme lähestyy sinua tämän kahdeksannen oman julkaisun muodossa, se on kahden kirjoituskilpailun satoa. Kohtaaminen on julkaistu 2012, tuomarina kirjallisuuden läänintaiteilija Päivi Haanpää ja Työtä ja touhua Nastolassa 2007, tuomarina Nastolan Taideyhdistyksen puheenjohtaja Erkki Mielo. Nyt KOHTAAMINEN julkaistaan palapalalta vastikään avatuilla seuran omilla kotisivuilla osoitteessa www.nastori.net/    

Kuluneet viisitoista vuotta ovat olleet työntäyteisiä. Kilpailuja, kursseja, julkaisuja, tiistaitiimoja ja monia muita tapahtumia ovat vuodet tuoneet mukanaan. Nimekkäitä ihmisiä on tullut esittäytymään ja tekemisistään meille kaikille kertomaan. Nastolan Säkenet ovat tulleet monille tutuksi ainakin nimenä, mutta moni on vielä tavoittamatta, työtä siis riittää vielä runsaasti.

Toivomme tämän julkaisun teitä viihdyttävän, ja ehkä antavan myös ajattelemisen aihetta. Antakoon se teille lukuelämyksiä vielä vuosien päästä.

Kirjan taiton on tehnyt Satu-Tuulia Oksanen. Painotyön N-Paino Oy Lahdesta. Kirjan kuvitus on Nastolan Valokuvauskerhon, Markku Lehtinen, Matti Ojapalo, Sari Kilkkilä, anti tämän julkaisun onnistuneeseen ulkonäköön. Kiitos kaikille työssä mukana olleille, kirjoittajienantamaa panostaunohtamatta.

Nastolan Säkenet ry:n puolesta Juhani Sillanmäki, puheenjohtaja

PS. Kirja on myynnissä Optikko Nymanilla ja Vekkarissa.

Anja Toiminen

 

Onko kakkarapipareita?

 

Mesiangervot kuin parhainta kermavaahtoa Ohdakkeilla ryhdikkäät pullasutivartiot.

Tunnen valeriaanan vienon henkäyksen ja vaivun lempeään uneen

Horsmat huojuvat kutsuen tarjotessaan mettä Surina saattelee pieniä mesiämpäreitä

Kissankellojen sini kilisee vienosti pientareella ollenkaan välittämättä ohittavien pyörteistä

Harakankello on valloittanut hentoja saarekkeita Eikä se piittaa, vaikka kurjenkellon kumu vyöryy sen suvisen hyminän yli

Kullankeltaiset tornit piiskuttavat kilpaa untuvaisten linnunpoikien kanssa

Päivänkakkarat maistuisivat taas pipareilta Löydän; kakkarapipareita!

Iloinen Polku

Taru Puranen

 

Pitkä polku, yksinäiset askeleet
Lipsuvat kostealla
Puunjuuret kiemurtelevat, välillä kiviä

Vastaan tulee toinen, katseet kohtaavat
Hetkeksi pysähtyvät

Yhteinen nauru kaikuu kuusikossa

Selät vastakkain kumpikin kulkee
Omaan suuntaansa, hymy huulillaan
Oli iloinen polku

Ystävänpäivänä 2016

 

Päivänä muutamana mietin mitä meistä, F.E. Sillanpäästä ja minusta, löytyy yhtäläisyyksiä. Käytännössä ei mitään, häneltä tilattiin joulupakinoita, jotka hän myös luki omalla erinomaisella tavallaan. Minulta ei tilata näitä omia jorinoitani ja siitä huolimatta niitä vuodesta toiseen teille kirjoitan. Ulkoinen olemukseni on jotakin aivan muuta, ikänikin on kivunnut huomattavasti hänen ohitseen, ja se Nobel-palkinto puuttuu. Tässä taas näitä ajatuksiani yritän Teille ilmaista, omalla omituisella tavallani. Koettakaa kestää, kirkkaamman kruunun saatte ja minä oman nautintoni.

Ilmoista on vaikea kirjoittaa mitään, niin vaihtelevia ovat olleet. Nyt kynnökset näkyvät, monilta nilkat murtuvat liukkailla teillä, mutta ikkunoita kiertämällä tämä minulle hyvin selviää. Hyvänä puolena omalta osaltani on, että en ole latumestari, jää ne itkut itkemättä.

Vallitsevista olosuhteista puhutaan isoon ääneen. Onhan ne paremmat, kun valitaan oikeat vertailukohteet, mutta suossa ollaan. Olemme jostakin syystä lannistuneet ja vajonneet voimakkaaseen itsesääliin. Suomalainen ”sisu” taitaa olla mennyt maan rakoon, valitettavasti. Emme kykene ajattelemaan empaattisesti, vaan olemme kaikessa liian itsekkäitä. Todellinen päivittäinen ystävyys pitäisi ottaa tavaksi, nähdä ihmiset ympärillämme hyvässä valossa. Pieni ystävällinen sana, pelkkä hymykin on monelle sen päivän kohokohta, emmekä itse menettäneet mitään. Ehkä saimme jotakin, kenties uuden ystävän?

Yritän edelleen seurata maailmaa ympärillämme. Sehän on helppoa, se oksennetaan joka tuutista päällemme. Siinä uskonnot ja laskennot ovat sekoittuneet tiiviisti toisiinsa, on pahiksia, pyhimyksiä ja heidän kavereitaan.  Ihmiset kuolevat, kärsivät, pakenevat, aseteollisuus tuottaa aseita kaikkien käyttöön, kaikille niitä riittää. Paljonko osinkoja jaetaan, jätetään meille taviksille kertomatta. Niillä rahoilla pallomme väki pääsisi käsiksi ihmisarvoiseen elämään, ja maailmanloppukin siirtyisi edemmäs hamaan tulevaisuuteen.

Neuvotteluja käydään eripuolilla ns. aselevosta ja samalla vahvistetaan entisestään omia asemia. Neuvotteluehdoista ja ketä mukaan otetaan, riidellään viikosta toiseen, valmista ei tule heti, tuleeko milloinkaan. Ihmiset ovat pommisateessa, heitä raiskataan, ryöstetään ja tapetaan. He pakenevat läpi Euroopan, mukanaan myös parempaan elämään toivovia ihmisiä. Tilanne pahenee kokoajan ympärillämme, mutta nämä pahikset eivät saa menettää kasvojaan, kukaan ei halua liittyä hävinneiden joukkoon. Kuitenkin me kaikki olemme jo siellä suuressa hävinneiden joukossa. Muuhun lopputulemaan on vaikea päätyä, ainakaan minun ajatusteni tasolla.

Haluaisin kuitenkin syleillä koko maailmaa, olla ystävä kaikkien kanssa. Viettää ystävänpäivää vuoden jokaisena päivänä, hymyillä, heilauttaa kättäni. Jos tätä yrittää tehdä kaikkien kanssa esim. tiellä kohdattaessa, se ei onnistu. Varautuneet ihmiset katsovat minua kummeksuen, mikä vanha hyypiö tuokin on. Mitähän sillä on mielessä, onkohan se karannut jostakin laitoksesta? Näin meille koulussa opetettiin ja kartanon ylhäisölle piti nostaa lakkia. Tämä oli kyllä ennen minun elinaikaani.

Näiden ajatusten myötä lähestyn Sinua tällä kertaa, tulevasta vuodesta en osaa sanoa vielä mitään.

Hyvää Ystävänpäivää Sinulleja läheisillesi! 

t. Juhani

Tuula Pekonen

 

Ystäväni hiljaisuus

 

OVI hohtaa kuin pihan peittänyt vastasatanut lumi. Avaan oven. Astun eteiseen ja pujottelen väkijoukon ohi. Vanhan talon seinät pullistelevat. Kaarisillassa on adventinajan tapaus, joulumyyjäiset. Näen sekä uskollista joukkoa että uusia kasvoja. Puheensorina vaimenee. Kuulen lempeää musiikkia. Nuoret laulavat Jouluyö, juhlayö, päättynyt... Havahdun, ystäväni hiljaisuus ympäröi minut. Kohtaamme hetken, arvokkaan hetken. Hiljaisuus on tunkeutunut hälyn läpi.

Mietin hiljaisuutta, mielen hiljaisuutta, en tyhjyyttä, joka tulee taakaksi. Kukin meistä kokee sen eri aikoina omalla, ainutkertaisella tavalla. Onneksi hiljaisuus ei ole kauppatavaraa. Silloin raharikkaat olisivat rohmunneet sen ja kätkeneet omiin aarrearkkuihinsa.

PÄIVÄ on lyhyimmillään, hämärä lymyää ja valtaa tienoon. Istun äitini vanhan keinutuolin kätkössä kynttilän hämyssä. Kietoudun hiljaisuuden syliin kuin kohtuun. Ajatukset siirtyvät rakkaitteni luo. Heidän, jotka kulkevat kanssani tätä päivää. Heidän, jotka ovat etääntyneet elämäni kuvioista tahtomattaan tai omasta halustaan. Muistan poisnukkuneita. Heitä, jotka odottavat meitä.. Hiljentyminen tuo uusia ulottuvuuksia.

HILJAISUUS odottaa pysähtymistä. Yksin tai yhdessä. Yhteisessä hetkessä luettu teksti kohtaa kuulijansa. Sillä hetkellä sana ei tarvitse selityksiä. Retriitissä olen saanut olla kiireen ja vouhotuksen katkaisuhoidossa. Olen löytänyt äänen, jota ei hälinässä huomaa.

LUMI leijailee utuisina hiutaleina kimaltavalle hangelle. Töyhtö- ja sinitiaiset liitävät metsän suojasta lintulaudalle ja keikkuvat talipallossa sirkuslaisten tapaan. Sirkutus täyttää tienoon. Hangella ja koivujen oksilla helisevät timanttiset pakkaskellot. Koen hiljaisuuden.

SUVISEN pyhäaamun täyttää suloinen liverrys. Kirkonkellon kaiku kiirii yli järven ja poimii lisäsoinnin veden pinnasta. Ääni jatkaa hiipien metsäkanjoniin, etenee ja pysähtyy viereeni. Kuuntelen hiljaisuutta.

Luonto on voiman antaja ja hiljaisuuden tuoja.

OLEMME, paras ystäväni ja minä, ajaneet tuntitolkulla jäätihkuisessa säässä. Saavumme valaistun Valamon pihaan. Majoitumme vierashuoneeseen, niukasti kalustettuun, valkoseinäiseen. Tunnin kuluttua toinen kysyy:

- Hei, miks me kuiskataan?

Luostarin tunnelma on vallannut meidät.

JOSKUS huomaan etten kuule mitään. Myöhemmin ymmärrän, että sillä hetkellä Luoja on puhunut minulle omalla, salaisella tavallaan. Ystäväni hiljaisuus on kohdannut minut.

 

Sirpa Nurmi

 

Ruskarakkaus

Pitkospuita pitkin lähestyy nainen. Hän kävelee kevyesti kuin nuori hirvi, ei, kuin poro, ei, vaan kuin peura. Punainen hame painautuu kevyesti sääriä vasten paljastaen niiden muodon ja jalassa olevat mustat, nyöritetyt nahkasaappaat. Ilme on keskittynyt, otsalle on pudonnut tummia hiuksia päähän kiedotun mustan huivin alta. Nainen on kuin elokuvasta, ihana ja täydellinen. Sillä hetkellä rakastun. Halu valuu vartaloani pitkin. Naisen olemuksesta näen, että hän tietää. Hämmennyn ja tunnen, miten puna syöksyy poskille. Alan yskiä, ja silmät vettyvät, mutta taistelen mieleni tasapainoon. Pitkospuilla ei ole ketään. Nainen on mennyt menojaan, kadonnut kuin uni.

– Idiootti, idiootti! manaan puoliääneen.

Mitä ihmettä minä, Aapo Tapani Moilanen, teen suolla? Päätä kivistää, edellisillan aikana kumotut oluttuopilliset kuvottavat, väsyttää niin, että silmät eivät tahdo pysyä auki. Jalatkin kapinoivat, ne ovat väsymyksestä raskaat pitkospuilla kävelemisestä. Masa ja Heka loikovat hämärässä kodassa, tuli nuolaisee uutta puuta ja räiskähtää, ilmassa leijuu savua. Ritilän päällä paistuu HK:n sinistä, pekoniin kääräistynä.

Ruskaretkestä Lappiin puhuttiin koko alkuvuosi. Minutkin tahdottiin mukaan, Masan farkussa oli hyvin tilaa kolmelle, ja maksaisinhan myös kolmasosan bensakuluista. Naiset ja kännit, niistä ne jaksavat soittaa suuta jokaisen työpäivän päättyessä, kun kuuraamme nokea naamasta ennen kotiin lähtöä. Molemmilla miehillä on eukot, lapset koulussa ja omat huushollit, minä olen sutariporukan kuopus, kai ikuinen oppipoika. Naisasioissa olen surkea, ainoa hyvä puoleni on paksut ja kiharat hiukset. Päivällä noki peittää punastumiset, mutta illalla olen pulassa.

– Hieno loma! Masa ja Heka kertaavat menneen viikon tapahtumia, välillä jutun keskeyttää naurunremahdus. Nuokun auton takapenkillä silmät puoliksi kiinni, luomien välissä vilistävät maisemat, tullessa ne olivat kullankeltaiset, nyt lähes ruskeat. Masa jarruttaa, lähestymme risteystä, jonka jälkeen alkaa valtatie. Joku huitoo tienvarressa.

– Liftari, nainen, Heka todistaa.

Silmäni rävähtävät auki, nuo kuvat auton ikkunaruudussa: nainen, musta pää, punainen hame… Rinnassa jysähtää ja karjaisen:

– Pysäytä Masa, pysäytä!

Auto on tuskin pysähtynyt, kun jo raotan takaovea.  Nuori nainen, jolla on raikkaat kasvot, valaiseva hymy ja tummat, epätasaiseksi kynityt hiukset, kapuaa autoon ja asettuu luontevasti istumaan viereeni.

– Kiitos, kun otitte mut kyytiin, alkoi tulla kylmä, käsineet taisi jäädä mummolaan, nainen huokaa tyytyväisenä, kipristelee sormia ja hieroo käsiä saadakseen ne lämpiämään.

– Mä oon muuten Eve, ketä te ootte ja mihin menossa?

Toivottavasti Itä-Suomeen, kalakukkokaupunkiin tai edes sinne päin!

Masa ottaa vastaamisen hoitaakseen ja tekee sen perusteellisesti. Heka täydentää ja tarkentaa yksityiskohtia, muistaa mainita upeat ruskan väreissä hehkuvat maisemat ja valkoisen poronkin. Muistelu kääntyy kylpyläkäyntiin, illanviettoihin ja naistentansseihin. Etupenkin miehet unohtavat, että autossa on nainen.

Miesten kilpamuistelun aikana toivun järkytyksestä. Tarkastelen vaivihkaa vieressäni istuvaa Eve–nimistä naista. Pienet kädet, eipä tuo ole suuri muutenkaan, kaksi isoa hopeasormusta. Kädet punoittavat kylmästä, ja sormien päissä mustankiiltävät kynnet melkein häikäisevät.

Iholla syttyvät revontulet ja väreet vaeltavat sisälläni, sillä tajuan yhtäkkiä etsiväni kihla- tai vihkisormusta.

Sitä ei ole.

 

Laila Mäkelä

 

Kohtaaminen

 

Uusi kyläyhteisö. Eila oli muuttanut perheensä kanssa pieneen kylään. Kaikki oli vierasta. Ei oikein osannut lähteä minnekään, kun ei tuntenut ketään.

Tien varressa oli sähköpylväässä ilmoitus: Tanssit Tikkalassa ensi lauantaina klo 8.00. Tuonne täytyy mennä, että alkaa tavata paikkakuntalaisia.

Olihan siellä paikkakunnan nuoria. Kun valssi alkoi, tuli eräs poika pokkaamaan Eilaa.

”Taitaa olla uusi tyttö, kun ei olla ennen nähty,” sanoi poika. Hän vaikutti mukavalta kaverilta. Kuultuaan, että tyttö oli uusi asukas, hän sanoi mielellään esittelevänsä kylää.

”Minä olen sitten Sami nimeltäni. Kotini on parin kilometrin päässä täältä. Olen maalaispoika. Meillä on lehmiä ja kaksi hevosta.”

Eila oli onnellinen, kun hän sai Samin kiertelemään kanssaan kylällä.

”Tässä on sitten koulu ja takana pitkä pytinki, jossa oli koulun vessat. Kerran opettaja kysyi, kuka oli piirtänyt kirpun kuvia vessan seinän. En minä ainakaan, minä kiljaisin. No, se älähtää, johon kalikka kalahtaa. Jälki-istuntoa tuli koulun jälkeen. Opettajalla oli peltoa ja hän oli mennyt kylvämään kauraa. Eikä hän enää muistanut, että minä olin jälki-istunnossa. Opettajan vaimo tuli koululle ja sanoi: Mene ihmeessä kotiin.”

Meni muutama vuosi. Olin jo aikuinen ja mennyt avioonkin. Tapasin opettajan, ja hän sanomaan: ”Olet avioitunutkin. Olisi mukava kohdata se sinun puolisosi. Minullapa on asiaa, tulen käymään teillä tässä viikolla. Tarvitsisin puimakoneen osan, ja sinulla varmaan löytyy sellainen.”

No, sitten yksi päivä opettaja tuli. Miehet menivät vajaan, ja minä keitin kahvia. Sitten menin navettaan katsomaan lehmää, joka oli poikimaisillaan. Ajattelin, että lirautan tuohon lantakuurtoon samalla. Pöksyt alas ja samassa navetan ovi aukeaa. Miehet seisovat ovella. Mikäs siinä. Ei muuta kuin housut ylös. Opettaja sanoi: ”Ei se mitään. Luonnollinen asia, luonnollinen asia.”

Minä olin häpeissäni, ja sanoin: ”Mennäänpäs tupaan kahville. Piti tulla tuota lehmää katsomaan, kun se poikii kohta.”

Oli se vähän ilkeä kohtaaminen pöksyt kintuissa, mutta unohtui kahvipöydässä.

 

 

Juhani Honkasen maalaama muotokuva                             Juhani Sillanmäestä.

Onnistunut teos paljastettiin 5.10.2014.

Juhani on muotokuvansa ansainnut.

Parhaimmat Onnittelut niin taitelijalle kuin mallillekin.

Juhani Sillanmäki, Nastolan Säkenet ry:n perustajajäsen ja nykyinen puheenjohtaja.

 

Juhani Sillanmäki on Nastolan poikia ja on ollut sekä on edelleen monessa mukana. Hän iloitsee, että vielä hänen iässään kykenee olemaan liikkeellä. Juhani on monien harrastustensa lisäksi oiva kirjoittaja. Hänen kädenjälkensä näkyy runojen lisäksi mm. kirjoissa Uudenkylän Työväenyhdistyksen historia ja tuoreessa Moraalinvartija-kirjassa.

Juhanilla löytyy aina aikaa hyville ja kehittäville harrastuksille.” Tekemisistä pystyy nauttimaan, kun toteaa onnistuneensa”, on Juhanin selitys asialle.

Kun Nastolan Säkenet perustettiin 1998, oli johtoajatuksena tarjota monille mielipiteille näkymisen ja vaikuttamisen mahdollisuuksia. Luonnollinen väylä oli perustaa kirjoittajayhdistys. ”Toivoisin, että ihmiset ymmärtäisivät kirjoittamisen merkityksen ja antaisivat sanan puhua”, toteaa Juhani.

 

Nastolan historia kaipaa jatkoa

Aloite Nastolan kunnalle Nastolan historian 4. osan julkaisemiseksi

Nastola on koko viime sotiemme jälkeisen ajan elänyt voimakkaan muutoksen aikaa, evakot ja muu muuttoliike, jonka teollisuus on synnyttänyt, on ollut todella merkittävää. Tuo muutos on muokannut kuntamme maatalouspitäjästä merkittäväksi teollisuuskunnaksi, joka tunnetaan maamme rajojen ulkopuolellakin. Kaikella tuolla on myös historiansa, sitähän tulee joka päivä aina lisää. Mielestämme nyt olisi tuo tieto saatettava kansien väliin Nastolan historian 4 osan muodossa.

Lähialueen kunnat ovat tätä työtä jo tehneet ja saattaneet omat muutoksensa kaikille luettavaan muotoon. Mielestämme meidän ei pidä jäädä hännille tässä työssä. Rahasta, jota tietysti kuluu runsaasti, työ ei saisi jäädä kiinni. Nastolalainen liike-elämä pitää saada mukaan ja erikoisesti suuryritysten omat rahastot, muitakaan rahoitusmahdollisuuksia unohtamatta.

Päteviä, tästä työstä kiinnostuneita historiankirjoittajia varmaan löytyy. Tietoja valitulle kirjoittajalle löytyy yli tarvittavan määrän ja tätä työtä johtamaan ja organisoimaan pitää valita historiatoimikunta. Tähän työhön on mielestämme valittava mukaan myös asiantuntijoita eri alueilta, onhan jo monia pienimuotoisia historiikkeja julkaistu esimerkiksi teollisuuden toimesta.

Toivomme aloitteellemme myönteistä pikaista  käsittelyä, silloin voisi julkaisu valmistua vielä tämän vuosikymmenen lopussa.

Nastolassa 30.12.2013

Nastolan Säkenet ry

 

Tapio Lyyra

                

Pieni enkeli

 

Aivan pieni enkeli
joutessansa lenteli.
Minut siinä tapasi,
- yhtäkkiä kysäisi:
-
Tiedätkö mikä on tärkeintä,
kun kohtaa kaksi ihmistä?
- Häkellyin,
hämmästyin!
- Ei mielessä mitään mukavaa
kaiken edelle asetettavaa!
- Jospa enkeli kertoisit,
minulle sen sanoisit!
             - Ensiksi on rakkaus,
             - toiseksi on rakkaus!
             - Ja kolmanneksi ⌐ arvelin⌐
rakkaus on tietenkin!
Niinpä niin
tärkeitä on tietenkin
rakastaa ja ymmärtää
-muu kaikki
sen jälkeen jää!